Lumi ja Pyry ulkopolitiikan kantoaallolla
On vaikea havaita, kuinka monenlaisissa yhteyksissä ulko- ja turvallisuuspolitiikka ohjaa julkisia valintoja ja päätöksentekoa. Se, mikä ensisilmäyksellä näyttää koulutukselta, liiketoiminnalta tai vaikkapa luonnonsuojelulta, voi kantaa syvää ulkopoliittista sisältöä.
Maaseutupolitiikassa ulkopoliittinen ohjaus on aina ollut läpitunkevaa. Se on näkynyt suurissa kysymyksissä, kuten maaseudun asuttamisessa, jonka perusteluiksi on hyväksytty esimerkiksi huoltovarmuuden säilyttäminen ja koko maan asuttuna pitäminen. Monet asutusohjelmat ovat olleet suoraan ulkopoliittisesti motivoituja elleivät peräti sotien seurausta. Samoin ulko- ja turvallisuuspoliittinen tarkoituksenmukaisuus selittää suuren osan ratkaisuista, jotka liittyvät ruuantuotantoon, kulkuväylien rakentamiseen, luonnonvarojen käyttöön ja maaseudun kehittämiseen.
Ulkopolitiikan kantoaallolla köllöttelevät myös Lumi ja Pyry – Ähtärin mustasilmäiset matkailun mallikarhut. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä Ähtärin pandojen kohtalo ei kuulu ensisijaisesti liiketalouden tai luonnonsuojelun vaan ulkopolitiikan alaan.
Pandat ovat Kiinan diplomatian kirkkain tähti. Ne ovat hyvän tahdon lähettejä. Pandalisenssillä vahvistetaan maiden välisiä suhteita. Karhuissaan Kiina tarjoaa arvokkainta, mitä sillä on, ja vastaanottava maa ilmaisee oman tahtonsa sitoutumalla rahallisesti eläintensuojeluohjelmaan. Pandoja ei lähetetä mihin tahansa. Yhteistyö kielii hyvistä odotuksista.
Pandadiplomatian pelilauta on yksinkertainen: Kiina on suurvalta, Suomi vähän pienempi valtio. Ähtärin kaupunki ei ole laudalla lainkaan, eläinpuistosta puhumattakaan.
Pandat on lisensoitu Ähtäriin ennen muuta Suomen ja Kiinan ystävyyden ja yhteistyön sinetiksi. Samassa hengessä myös kauppasuhteiden odotetaan kehittyvän suotuisasti. Kiina ei taatusti katsonut luovuttaneensa eläimiä yhdelle kaupungille tai matkailuyritykselle. Valtiojohtoinen maa toimii valtioiden tasolla. Siksi pandojen kohtalo on ulkopoliittinen kysymys.
Lumen ja Pyryn vaikutus kävijämäärien kasvuun ja sen tuomat eurot osattiin laskea varsin hyvin. Sen sijaan Ähtärissä yliarvioitiin muiden toimijoiden halu osallistua pandojen kustannuksiin. Vuosien mittaan pandamaksuista on kertynyt pienelle maaseutukaupungille miljoonien eurojen rästi. Jos kyse olisi vain liiketaloudellisesta ongelmasta, se ratkaistaisiin palauttamalla pandat ja jatkamalla toimintaa ilman niiden aiheuttamaa kulutaakkaa. Ähtäri voi tehdä näin, mutta onko valtiolla siihen varaa?
Pandojen palauttaminen olisi omituinen ele Kiinan suuntaan, ei sentään sodanjulistus, mutta pahemman laatuinen tölväisy kuitenkin. Lähinnä se vertautuu diplomaattien karkottamiseen. Kenen etua kiinansuhteiden heikentäminen palvelee? Haluammeko työntää Kiinan entistä lähemmäs Venäjää?
Jos pandat palautetaan, on kiinnostavaa kuulla, miten valtio selittää oman osansa Kiinalle. Se ei voi pestä käsiään. Puhe kunnallisesta autonomiasta ja yrityksen vapaudesta tehdä omat päätöksensä kuulostaisi selittelyltä. Jos yritys tai kaupunki ei pysty vastaamaan sopimuksesta, miksi valtio ei sitä tekisi? Haluttomuus näyttää väistämättä mielenilmaukselta. Loukkaaja ei ole Ähtäri vaan Suomi.
Pandojen palauttaminen on toki myös rahallinen kysymys: silloin toisessa vaakakupissa ovat valtiontaloudesta säästyvät miljoonat, toisessa liiketaloudelliset menetykset. Jos tarkastelemme ulkomaankaupan odotuksia, ne voivat olla suuruudeltaan satoja miljoonia, ehkä jopa miljardeja.
Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti
Puheenvuoro on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa (nettilehti) 26.2.2023.