Tampereen yliopisto Seinäjoella 40 vuotta                                                   8.12.2021

Valtiopäiväneuvos Markus Aaltonen

Kuinka kaikki alkoi

Tammikuun 22. päivän Ilkassa vuonna 1981, 40 vuotta sitten, oli miltei sivun ylittävä otsikko ”Seinäjoki siirtyi korkeakoulukauteen”. Uutisartikkelin ingressissä Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen puheenjohtaja, kansanedustaja Markus Aaltonen toteaa, miten jo vuodesta 1979 jatkuneet neuvottelut ovat johtaneet tulokseen. Lehden pääkirjoitus korosti myös tapahtuman merkittävyyttä.

Naapurikaupungissa Vaasassa ilmestyvä kaupungin nimeä kantava lehti piti matalampaa profiilia. Otsikko, joka sekin oli iso, mutta arkisempi, kuului: ”Täydennyskoulutus alkaa lainakalustein”. Ingressissä korkeakouluyhdistyksen puheenjohtaja oli pantu toteamaan, että edessä on nyt asuntolan hoitajan perehdyttäminen työhönsä.

Suurelle yleisölle eikä välttämättä edes pienemmälle korkeakouluasioita seuraavalle seurakunnallekaan käynyt selväksi, miten isosta periaatteellisesta ratkaisusta oli kysymys. Kun korkeakoulutoimintojen alueellinen laajentuminen tapahtui luonnollisesti ja pääsääntöisesti valtioneuvoston ja eduskunnan päätöksin, saatiin korkeakoulutoimintoja tavoittelevan suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan jalka akateemisen maailman ovenrakoon suorin neuvotteluin yliopiston, siis Tampereen yliopiston kanssa.

Tiesimme kokemuksesta, että korkeakoululaitoksen alueellisessa laajentumisessa vallitsi logiikka, jonka mukaan jokainen uusi korkeakouluyksikkö siirtyi aloittamisensa jälkeen linnaleiriin, joka vastusti uusien yksiköiden perustamista. Kun Tampere vuonna 1960 oli saanut Helsingistä Yhteiskunnallisen korkeakoulun, alkoi se vahtia oman yliopistonsa kasvua niin, ettei voimavaroja siirtyisi ainakaan Pirkanmaan ulkopuolelle. Siksi oli tärkeätä, että Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistys kykeni järjestämään yhteistyön resurssoinnin niin, ettei yliopiston budjettiin jäänyt isompia jälkiä. Rahapussin nyörejä höllensi lähinnä korkeakouluyhdistyksen suurin jäsenkunta, Seinäjoen kaupunki.

Korkeakouluyhdistyksen aiemmat pyrkimykset olivat opettaneet, että runsas mediajulkisuus ja siihen liittyvät poliittiset intohimot eivät ainoastaan häiritse vaan vievät usein koko hankkeen umpikujaan. TYT:n Seinäjoen filiaalin kaksi vuotta kestänyt valmistelu onnistuttiin salaamaan uteliaalta julkisuudelta niin, ettei ennen alussa mainitsemiani lehtiuutisia juuri kukaan ulkopuolinen tiennyt, mitä oli tekeillä. Opetusministeriö pidettiin toki ajan tasalla eikä Vaasan kauppakorkeakoulun edustajiltakaan pimitetty korkeakouluyhdistyksen tiiviitä yhteyksiä Tampereelle.

Miksi Vaasan kauppakorkeakoululle kerrottiin hankkeesta, jonka valmistelulle haluttiin työrauha? Osittain siksi, että yhteistyömalleihin äärimmäisen kitsaasti suhtautuville vaasalaisille haluttiin osoittaa, että Seinäjoki voi löytää kumppaneita myös muualta, mutta myös siksi, ettei Tampere-yhteistyöstä saataisi tekosyytä opetusministeriön asettamassa Vaasan läänin korkeakoulutoimikunnassa suunnitteilla olevan yliopistohankkeen kaatamiseksi.

Mistä Vaasan läänissä kilpailtiin? Ei ainakaan yliopistosta. Kun vasta 1960-luvun loppupuolella koitti hetki, jolloin Vaasa sai yliopistonsa siemeneksi kauppakorkeakoulun, voidaan Antero Mertarantaa lainaten todeta, että se oli siinä, siis Vaasan läänin yliopisto. Vielä tänäänkin viisastellaan Etelä-Pohjanmaalla kysymyksillä, missä seinäjokelaiset olivat silloin, kun yliopistoja jaettiin. Jopa kampusalueen korkeakouluyksiköissä saatetaan edelleen puhua menetetyistä yliopistohaaveista. Toki suuriakin olivat jotkut puhuneet, ollaanhan suurten puheiden maakunnassa, mutta maakunnallinen korkeakouluyhdistys oli aina tavoitteissaan realistinen. Vaikka maamme korkeakouluverkostosta tulikin väkilukuun nähden aika tiheä, ei sellaista huutokauppaa ollut, jossa Vaasan lääniin olisi ollut tarjolla useampia yliopistoja, hyvä kuin yksi. Sen ainokaisenkin alku, kauppakorkeakoulu perustettiin yksityisellä teollisuuspääomalla, jota Vaasassa, vanhassa teollisuus ja merenkulkukaupungissa oli. Alkaahan tuota kapitaalia tänään jo Seinäjoeltakin löytyä. Sitä vain suunnataan enemmän nopeatuottoiseen kiinteistösijoittamiseen ja puuduttavaan kerrostalorakentamiseen.

Vaasan läänin korkeakouluolojen hitaaseen kohenemiseen saattoi yhtenä syynä olla myös se, että korkeakoulukaupunki Jyväskylä kuului vuoteen 1960 asti Vaasan lääniin. Vaasa olisi todennäköisesti ollut ilman korkeakoulua vielä pitempäänkin elleivät Vaasan kauppaoppilaitoksen ylläpitäjät olisi koukanneet ohi nihkeän opetusministeriön ja perustaneet tuolloin vielä kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalaan kuuluvan kauppakorkeakoulun.

Vielä tahmeampaa on ollut valtion suhtautuminen Seinäjoen ympärillä olevan suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan korkeakoulupyrkimyksiin. Kirjoittaessani viime vuonna Seinäjoen kotiseutulehteen, Risteysasemaan artikkelia siitä, miten Tampereesta tuli korkeakouluyhteistyömme pääsuunta, kävin läpi muutamia uusien yliopistojen perustamishankkeita ja saatoin todeta, että kaikissa tapauksissa saattoivat yksikkönsä perustajat kiittää ratkaisevasta tuesta yhtä tai kahta valtakunnantason poliitikkoa. Onko meidän hankkeillamme ollut tällaisia kummisetiä? Eipä tule mieleen. Korviini on kuitenkin jäänyt opetusministeriön touhukkaan toimistopäällikön Pekka Kilven toteamus: Opetusministeriössä ei koskaan ajateltu, että Seinäjoelle perustettaisiin korkeakoulua.

Menneisyydestä mieleeni on myös vahvasti jäänyt Sivistyksen hinku -teokseeni tallentamani tositarina, jossa äärioikeistolaisen IKL:n pääsihteerinä stigmansa hankkinut kansanedustaja Reino Ala-Kulju Oulun opettajanvalmistuslaitoksen eduskuntakäsittelyssä 1950-luvulla kysyi: ”millä perusteella maan opetusviranomaiset ja koulupolitiikkaa johtavat henkilöt ovat katsoneet Etelä-Pohjanmaan alueeksi, joka ei ansaitse kansakoulunopettajain valmistuslaitosta”. ”Lapualaisuus riittää sinne!”, kivahti Väinö Hakkila, muilutuksenkin kokenut tuleva eduskunnan puhemies. Tuntui perustellulta jatkaa omalla kysymyksellä: Oliko välihuuto vain nokkela ja harmiton piikki puhujalle vai viestikö se vaikeuksista, joita eteläpohjalaisilla historiallisen taakkansa kanssa tulisi olemaan?

Lyhyessä ajassa ei ole mahdollista riittävin perustein kertoa, miksi Vaasa ja Seinäjoki eivät pystyneet yhdessä perustamaan yliopistoa, joka olisi toiminut molemmissa kaupungeissa ja jota olisi voitu kutsua Pohjanmaan yliopistoksi. Rinnan oman korkeakoulutavoitteen kanssa alkoi myös suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan oma maakuntaidentiteetti vahvistua. Myöhemmin se johti nykyiseen maakuntajakoon.

Sosiaalityön koulutuskomitean esitettyä vuonna 1972, että sosiaalityöntekijäin pulan vuoksi pitäisi perustaa erityinen sosiaalikorkeakoulu, jonka sijoittamisessa tulisi ottaa huomioon aluepoliittiset seikat. Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistys tarrasi ainakin neljän muun kaupungin ohella kiinni hankkeeseen, joka etenikin suunnitteluasteelle niin, että opetusministeriö nimitti minut toimikunnan jäseneksi, josta roolista minut valittiin sitten toimikunnan pääsihteeriksi. Olin vuotta aikaisemmin nimetty korkeakoulujen henkilöstökoulutuksen suunnittelijaksi Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskukseen ja pian sen jälkeen Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksen puheenjohtajaksi hyvin dramaattisessa kokouksessa.

Elämässäni oli kiihkeä vaihe. Tulin valittua kesken toimikunnan työn eduskuntaan ja sain luovuttaa sihteerin tehtävät kollegalleni Jorma Taskiselle. Korkeakoulupolitiikassa tapahtui tuolloin paljon ja nopeasti. Vain pari viikkoa ennen sosiaalikorkeakoulutoimikunnan määräajan päättymistä opetusministeriö täsmensi toimeksiantoaan ja edellytti, että suunnitteilla oleva koulutus muutetaan ylemmän kanditutkinnon tasolle. Tutkinnonuudistustyö oli edennyt toisaalla niin, että alemmat korkeakoulututkinnot, joita sosiaalikorkeakouluun suunniteltiin, lakkautettiin. Opetusministeriön toinen käsi silppusi sen, mitä toinen oli tarjonnut. Myöhemmin EU-aikana jouduttiin toteamaan, että tutkintorakenteemme soveltuu huonosti Euroopan yleistilanteeseen ja näin palattiin myös alempiin tutkintoihin. Seinäjoella tämä toteutti ammattikorkeakoulun niin, että sosiaalialan koulutuksesta tuli kivijalan yksi tärkeä osa.

Olin heti eduskuntaurani alussa päässyt jäseneksi haluamaani sivistysvaliokuntaan, joka sai 1976 käsiteltäväkseen Vaasan kauppakorkeakoulusta säädetyn lain muuttamisen. Syntyi otollinen hetki nostaa keskusteluun Vaasan läänin korkeakouluolojen kokonaisuus. Valiokunta laatikin ponnen, jossa edellytettiin opetusministeriöltä kokonaissuunnitelmaa. Maaliskuussa 1977 opetusministeriö asetti toimikunnan, jonka tuli olemassa olevat erillissuunnitelmat huomioon ottaen laatia kokonaissuunnitelma. Erillissuunnitelmilla tarkoitettiin mm. Vaasan kauppakorkeakoulun omia kehittämissuunnitelmia ja edellä mainittua Seinäjoen korkeakoulun suunnittelutoimikunnan mietintöä. Tähän toimikuntaan olen jo edellä viitannut.

Olin taas uudessa toimikunnassa, nyt varapuheenjohtajana ja suomenkielisen jaoston puheenjohtajana. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin maaherra Martti Viitasen sairastuttua professori Kurt Nyholm. Henkilöiden lopullisia valintoja edelsivät jälleen vaikeat poliittiset piruetit.

Kolmisen vuotta kestänyt toimikuntatyö ei ollut helppoa. Ruotsinkielinen opetus halusi tiukasti pysyä omassa karsinassaan eikä Vaasan korkeakoululla ollut juuri ollenkaan haluja sijoittaa toimintaansa Vaasan ulkopuolelle. Sitäkin oli helppo ymmärtää, niin pienillä oppilasmäärillä ja resursseilla Vaasassa vielä toimittiin. Seppo Siirilän kanssa edustimme toimikunnassa Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistystä. Kun koko työskentelyn ajan näytti selvältä, että tämä toimikunta ei viitoita tulevaa tietä, mutta pystyy viestimään eduskunnalle, että pohjalaiset vallitsevista epäilyistä huolimatta kykenevät tekemään myös yksimielisiä ratkaisuja, päätimme mukautua enemmistön kantaan.

Vaikka työskentelyni yliopistolla TYT:ssä jäikin eduskuntaan lähdön vuoksi lyhyeksi, olin tyytyväinen ja ylpeä yliopiston tarjoamista kokemuksista. Olen ylpeä edelleen ja kysymykseen, mitä teit ennen politiikkaa, vastaan mielelläni olleeni Tampereen yliopistossa suunnittelijana. En ole henkisesti lähtenyt vieläkään pois, olen edelleen vanhan alumniyhdistyksen hallituksen jäsen.

Vaikka aikani yliopiston palkkalistoilla olikin lyhyt, oli se opiskelijana ja ylioppilaspoliitikkona sitä pitempi. Monet luottamustehtävät ylioppilaskunnassa ja yliopiston hallinnossa puhumattakaan 14 vuoden toimikaudestani Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen puheenjohtajana sitoivat minua yliopistoon, joka sidos taas piti minut eduskunnassa pitkään korkeakoulu- ja tiedepolitiikan aktiivina seuraajana ja vaikuttajana.

Toki sosiaalikorkeakouluhankkeen kariutuminen oli pettymys. Se kuitenkaan ei suuremmin masentanut, sillä eduskuntaan pääsy samaan aikaan nosti mielen korkealle. Ja tuntuihan nuoresta kansanedustajasta mahtavalta olla tekemässä sivistysvaliokunnassa sellaista pontta, jolla Seinäjoki saatiin mukaan Vaasan läänin korkeakoululaitoksen kokonaistarkasteluun. Ja vaikka sekään ei tuottanut paljon muuta kuin ymmärrystä alueellisen korkeakoulupolitiikan ongelmallisuudesta, jaksoimme sinnitellä senkin jälkeen, jotta saimme lopulta jalkamme korkeakoulumaailman oven rakoon tai peräti avaimen lukkoon. Siitä akateemisesta ovesta tämän puheeni aloitin.

TYT, jonne olin päässyt sisään, kehkeytyi vähitellen siksi pajaksi, jossa avain Seinäjoen korkeakoulutoimintojen oveen taottiin. Istuimme kollegani Jorma Taskisen kanssa yliopiston liikuntasalin alapuolella olevassa ikkunattomassa huoneessa pöydät vastakkain. Nuorina miehinä siedimme suuremmin valittamatta huoneen ikkunattomuutta, sillä matkustimme paljon eri korkeakouluihin ja valtion virastoihin. Muodostimme yhdessä toimistosihteerin kanssa opetusministeriön rahoittaman valtakunnallisen korkeakoulujen henkilöstökoulutuksen suunnitteluyksikön. Jorman vastuulle kuului opetushenkilöstön koulutuksen suunnittelu, minulle taas hallintohenkilöstö. Monet matkat merkitsivät sitä, että oli aikaa puhua siitäkin haasteesta, jota Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen puheenjohtajuus minulta edellytti.

Tiesin hyvin lähtiessäni Seinäjoelta keikkahommiin Tampereelle, että aion seuraavissa eduskuntavaaleissa 1976 tulla valituksi. Olin ollut ehdokkaana kaksissa aikaisemmissa vaaleissa ja niiden tuloskehitys rohkaisi odottamaan parasta. Kun presidentti Kekkonen taas kerran hajotti eduskunnan ennen aikojaan, tulivat eduskuntavaalit eteen jo 1975. Jorma ei koskaan valittanut, vaikka joutui Vaasan vaalipiirissä käymäni vaalikampanjan jättämiä henkilöstökoulutuksen aukkoja paikkaamaan.

Oli minun onneni, että meitä oli kaksi ja oli se Seinäjoenkin onni, että Jorma oli valmis ottamaan minulta Seinäjoen korkeakoulun suunnittelutoimikunnan sihteerin tehtävät silloin, kun minulle tuli lähtö eduskuntaan. Jormasta tuli Seinäjoen hankkeen ymmärtäjä ja edistäjä. Hän oli myös keskeinen henkilö käynnistettäessä Seinäjoen filiaalin toimintaa.

Siis, miten kaikki eteni. Minun mukanani Seinäjoki ja Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen ”yhteistyötarjous” pääsi yliopiston sisäiseen keskusteluun. TYT:n johtokunnassa istunut professori Seppo Siirilä oli luonnollisesti hankkeen tukija. Hänen mukanaolonsa rauhoitteli eteläpohjalaisten kiihkeätä politikointia korkeakouluyhdistyksessä. Jorma Taskisen kanssa hahmoteltiin ajatusta TYT:n filiaalista. Esimiehemme, TYT:n johtaja Pentti Salmelin jalosti valmistelumme pohjalta pian vision yhteistyöstä, jossa keskeistä oli aito internaattityyppinen koulutus. Sellaiset vahvuudet Seinäjoki kykeni tarjoamaan. Salmelinilla oli myös vaikutusvaltaa enemmän kuin meillä muilla. Sattui vielä niin, että yliopiston johdossa ryhdyttiin juuri tuolloin kaavailemaan TYT:n siirtämistä pois yliopiston päärakennuksesta. Sen tiedon kuuleminen nosti Pentti Salmelinin verenpainetta ja lisäsi intoa rakentaa yhteistyötä Etelä-Pohjanmaalle.

Vaikka yhteistyöhankkeen toteutus ideoitiinkin pienehkössä Korkeakouluyhdistyksen ja TYT:n ydinryhmässä, oli kyseessä sen luonteinen yliopiston erillisyksikön ja maakunnallisen yhdistyksen maakuntarajan ylittävä yhteishanke, pidimme tärkeänä opetusministeriön suopeaa suhtautumista. Yliopiston johdon tuki oli luonnollisesti vielä tärkeämpää. Korkeakouluyhdistyksen ja TYT:n johdon yhteistoimin kirjattiin projektista seuraava teksti: ”Hankkeen tavoitteena on luoda mahdollisuudet korkeakouluopintojen ympärivuotiseen harjoittamiseen riippumatta aikaisemmasta pohjakoulutuksesta sekä selvittää mahdollisuudet TYT:n sivutoimipisteen (internaatin) perustamiseksi Seinäjoelle”.

Hankkeen tärkeiksi tukijoiksi arvioitujen tahojen sitouttamiseksi Korkeakouluyhdistyksen hallitus asetti suunnittelua edistämään erityiset toimielimet. Johtoryhmäksi asetettiin Korkeakouluyhdistyksen ja Tampereen yliopiston yhteistyötoimikunta, johon kutsuttiin myös Seinäjoen kaupungin, opetusministeriön, yleisradion sekä kansalais- ja työväenopistojen edustajat. Asiakirjat kertovat, että puheenjohtajana toimi Korkeakouluyhdistyksen puheenjohtaja Markus Aaltonen. Yhteistyötoimikunnan avuksi asetettiin Pentti Salmelinin johdolla toimiva projektiryhmä, johon kuuluivat Aaltonen ja Siirilä. Sihteeristönä toimivat Mauri Isokoski, Jorma Taskinen ja Antero Auranen.

Yliopiston johdon ymmärrys ja tuki oli välttämätön. Siksi on syytä mainita, että meidän eteläpohjalaisten onneksi rehtori Reino Erma, jonka mielenkiinto ei kohdistunut täydennyskoulutukseen, jätti asian vararehtori Jarmo Visakorven tehtäväksi. Visakorvesta sekä Mauri Isokoskesta, joka toimi TYT:n johtokunnan puheenjohtajana, tuli vakavasti maakuntarajan ylittävään yhteistyöhön omistautunut lääketieteen alan professorikaksikko. Heidän työnsä jälki näkyy lääketieteellisen tiedekunnan ja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan sekä Seinäjoen keskussairaalan mittavana yhteistyönä.

Tämän päivän yliopistoväen saattaa olla vaikeampi kuvitella, että ainakin vielä 1970-luvulla naapurimaakuntien yhteistyötä häiritsivät historian painolastit. Kun TYT:n toiminta Seinäjoella alkoi, jouduttiin heti ensimmäinen teollisille yrittäjille järjestetty kurssi perumaan, kun eteläpohjalainen elinkeinoelämä vieroksui Tampereen punaisuutta. ”Meiltä ei Tampereelle mennä. Eikö mihinään mualla voi opiskella kiriastoalaa”, oli eteläpohjalaisen kirjastonhoitajan isoäiti tokaissut, kun tämä lähti Tampereelle opiskelemaan. Paappa oli kaatunut aikanaan Kalevan kankaalla.

Kun otsikon kysymykseen vastaamiseen annettiin aikaa vain 15 minuuttia, päätin käyttää varttituntini näin, niukasti päällimmäisiä asioita kriipaisten.

Lähde: Markus Aaltonen: Sivistyksen hinku. Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen neljä vuosikymmentä. Saarijärvi 2000